Tänään oli kaksijakoinen päivä. Toisaalta tuntui, että pääsi vähän edes kiinni siihen, miten näiden monivammaisten lasten kanssa toimitaan ja kuinka tärkeää on jatkuva reflektointi. Sain katsella kuinka osa lapsista nautti suunnattomasti esim. jumpasta, joka näille lapsille tarkoittaa telinerataa (iso terapiapallo, patjakeinu, trampoliini (joillekin) ja jumppaputkilo). Jokainen lapsi tekee hänelle sopivia liikkeitä. Mukana jälleen fysioterapeutti neuvomassa ja opastamassa mitä kannattaa tehdä.

Toisaalta päivästä jäi vähän kyseenalainen maku. Harjoittelun ohjaajani toimi mielestäni toisin kuin olisin itse toiminut. Kun eräällä lapsella oli aamulla ensin puheterapia, sitten päiväkodin liikuntatuokio ja päälle päätteeksi vielä fysioterapia, olisi mielestäni voinut lasta säästää ehkä siinä että olisi jättänyt päiväkodin jumpan vähän vähemmälle tai vaikka kokonaan pois. Varsinkin kun lapsi hermostui aika lailla totaalisesti jumpan aikana ja häntä joutui pitämään "holdingissa", koska ei kyennyt itse rauhoittumaan. Niinpä myös fysioterapia jäi väliin, kun lapsi ei enää jaksanut osallistua siihen. Itse olisin ehkä jo aikaisemmin yrittänyt rauhoittaa lasta enkä itkevää lasta olisi väkisin yrittänyt viedä jumpan läpi. No, vaikea sanoa kun en ehtinyt ohjaajan kanssa keskustella aiheesta, ehkäpä tiesi miten lapsen kanssa kannattaa toimia. Itse en vain nähnyt mitä tilanteella yritettiin tavoittaa.

Pientä kritiikkiä täytyy myös antaa ehkä kuvien käytöstä. Mielestäni kuvat eivät ole ihan niin tehokkaassa käytössä kuin ehkä voisi olla. Vaikka kieltämättä siirtymiset tilanteesta toiseen saattaa olla niin hektisiä, että ei aina muista/ehdi päiväjärjestyskuvia käyttämään, mutta toisaalta ne saattaisivat auttaa lasta myös hahmottamaan paremmin mitä tapahtuu (kuten kuvien tarkoitus onkin) jotta hermoilua ei olisi niin paljon. No tiedän kyllä, että aina ei kaikki tapahdu niin kuin haluaisi.