Jatketaan tätä samaa blogia, kun kerran se on olemassa, vaikka tässä onkin ollut parin vuoden tauko.

Eltoksi valmistuin ja jatkan opintoja nyt Jyväskylässä. Kohta on onneksi kanditutkinto tehty ja syventävät opinnotkin hyvällä alulla. Kirjoittelen tänne opintoihin liittyvää päiväkirjaa, koska se on helpoin tapa laittaa ylös opintojen etenemistä.

Tähän mennessä tapahtunut:

Opinnot alkoivat virallisesti syksyllä 2007, mutta käytännössä opiskeluun pääsin kiinni vasta syksyllä 2008. Töiden lomassa opiskelu ei oikein maistunut. Nyt kuitenkin olen saanut kohtuullisesti jotain tehtyäkin, esim. kandiin vaadittavat tutkimusmenetelmäopinnot ja kandityö on tehty. Tosin kandityöstä puuttuu vielä opponointi ja maturiteetti.

Kieliopinnotkin sain hammasta purren tehtyä. Ruotsin kirjallinen oli hankalaa, mutta suullinen sujui ihan hyvin. Englanti sujui ihan ok, vaikka olikin työläs kurssi. Sinänsä kielen opiskelu oli mukavaa näin todella pitkästä aikaa.

Joululoman aikana piti tehdä yksi oppimistehtävä ja se venyi yllättäen viime tippaan asti, mutta niinhän ne tehtävät tuppaa aina venymään. Silloin ainakin tulee tehtyä.....

Nyt pitäisi suunnitella harjoittelua ja se on tässä päällimmäisenä nyt mielessä. Kyselin juuri sähköpostilla opiskelijoille tutustumispaikkaa, menen nimittäin opettamaan erityispedaa sosionomeille ja he tarvitsevat tutustumiskäyntipaikan. Katsellaan onnistuuko.....

Tämä tällä erää. kirjoittelen lisää kun on kirjoitettavaa.

 

 

 

Viimeinen puristus tuntuu jotenkin vallan vaikealta. Se on jotenkin yllättävää, sillä luulisi, että nyt sitä sanottavaa pitäisi olla. On vain jotenkin niin "tyhjä" olo, että ei oikein jaksaisi saada itsestään enää mitään irti. Viimeinen harjoittelu on takana ja jotenkin ajattelin, että se tuntuisi riemulliselta, mutta ehkä siinä on niin suuri ripaus myös haikeutta mukana, ettei oikein osaa riemuitakaan.

Harjoittelun viimeinen osio oli tipu-tarinan loppuun vienti ja vesivärimaalaus. Koin, että tarina oli opettavainen ja lapset muistivat yllättävän hyvin vielä loppuviikostakin, mistä väreistä vihreä muodostuu. Olen vakuuttunut siitä, että tarinan ja kokemuksellisten menetelmien kautta erityislapsetkin saavat toisenlaisen tavan oppia asioita. Parille lapselle asia oli edelleen vaikea, mutta se osoittaa vain sen, että heille hahmottaminen ylipäätään on vaikeaa, mutta pitkäjänteisellä työllä oppimista varmasti tapahtuu.

Harjoittelu tuntui toisaalta näin jälkeenpäin aika pitkältä, kun tuntui, että oli päässyt aika hyvin sisälle erityisopettajan toimintatapoihin tässä ryhmässä. Toisaalta harjoittelu tuntui aivan liian lyhyeltä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä oman työn vaikutus paremmin. Tämä pieni ripaus ei kuitenkaan antanut vielä kovin selvää kuvaa miten omat periaatteet käytännössä toimivat.  No ehkä siinä on se pieni kipinä, joka johdattaa tekemään erityisopettajan tärkeää työtä tulevaisuudessa.

Kokonaisuudessaan harjoitteluista jäi sellainen olo, että niissä opin todella paljon. Valitsin mielestäni sopivat harjoittelupaikat, sillä ne olivat toisistaan hyvin poikkeavat ja antoivat kuvan siitä miten erilaista erityisopettajan työ voi ollakaan. Monet lapsista jäi mieleenpainuviksi ja erityisesti muistelen niitä monivammaisia lapsia, joita tapasin toisessa harjoittelussa. Hyvin iloinen olen siitä, että omassa itsessäni olen huomannut muutoksen, joka on jotain sellaista jota olen kaivannut. Ensinnäkin olen saanut lisää innostusta työhön lasten kanssa. Olen oppinut nöyryyttä siitä, miten vähän vielä tiedänkään asioista ja lopuksi olen saanut hyvin arvokasta oppia erilaisuuden hyväksymisestä ja luonnollisesta, empaattisesta ja rakentavasta suhtautumisesta erilaisiin lapsiin. En tosin koskaan ole kokenut itseäni erityisen rasistisena, mutta aina voi tuntea itsessään kehittymistä suvaitsevaisuuden puoleen.

Päällimmäisenä koko opiskelun jälkeen on tunne, että haluan tietää lisää. Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja niin myös tämän asian suhteen. Vaikka tämä on ollut välillä aika raskastakin, on myös onnistumisen tunteet tuoneet sellaista tyydytystä, että haluaisi edelleen jatkaa tiedon hankkimista. Hakupaperit yhteen koulutukseen on jo laitettu, ehkäpä laitan toiseenkin.....

Opiskeluaika tuntuu nyt aika lyhyeltä ja silti siihen on mahtunut todella paljon kaikenlaista. Olen saanut uuden ystävän, uusia tuttavia ja uusia kokemuksia uudesta paikkakunnasta. Olen saanut omalle elämälle irtiottoja ja aikaa itselle. Olen oppinut suhtautumaan omaan elämääni kriittisemmin ja asettamaan itselleni selkeämpiä tavoitteita. Olen oppinut jakamaan aikaani perheen, työn ja opiskelun suhteen ja oppinut ottamaan itseäni niskasta kiinni silloin kun siihen on ollut tarvetta. Olen saanut eväitä työhöni enemmän kuin osasin odottaa ja silti odotan innolla saavani lisää. Ehkä olen saanut sisääni rauhaa, jota erityisopettajalla tulisi mielestäni olla. Rauhaa ja rakkautta lapsia kohtaan.

Millainen erityisopettaja minusta on tämän vuoden aikana kasvanut? Kirjoitin silloin kun hain elto-koulutukseen seuraavaa:

Ensimmäinen asia, mikä mieleeni tulee on kuunteleminen. Mielestäni erityisopettajan tärkeä tehtävä on ensisijaisesti kuunnella lasta ja samalla hänen perhettään. Kuuntelemisella tarkoitan aistimista ja jäsentämistä, millainen lapsi on ja mitkä ovat hänen tarpeensa. Mielestäni erityisopettajan tehtävä on luoda lapselle olosuhteet, missä lapsi voi toimia mahdollisimman hyvin lapsen lailla. Erityisopettaja on ikään kuin ”asfalttimies, joka valmistaa mahdollisimman hyvän tien lapselle kulkea. Matkalla voi olla mäkiä ja mutkia, mutta tien pinta yritetään tehdä mahdollisimman sileäksi.” Erityisopettajan tehtävänä on tunnistaa tuen tarve ja osaltaan luoda olosuhteet sellaiseksi, että lapsi saa tarvitsemaansa tukea. Erityisopettajan rooli korostuu pedagogisessa toiminnassa. Erityisopettajan työssä pidän tärkeänä sellaista pedagogista toimintaa, joka edistää lapsen hyvinvointia.  

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Erityisopettajan tehtävässä pidän tärkeänä myös lapsen vanhemmille tukena olemista. Tuki painottuu vanhempien kanssa käytäviin keskusteluihin.

Ajattelen edelleen hyvin pitkälle samalla tavalla. Nyt vain minulle on tullut laajempi näkemys niistä menetelmistä, joita erityisopettaja työssään tarvitsee. Uskoisin, että erityisopettajan työssäni korostuisi lapsen tarpeiden tunnistaminen, turvallisen ja strukturoidun oppimisympäristön luominen, elämyksellisen ja kokemuksellisen pedagogiikan hyväksikäyttäminen ja vanhempien tukeminen. Ja nöyryys, joka edesauttaa uuden tiedon hankkimista.

Viimeinen puristus tuntuu jotenkin vallan vaikealta. Se on jotenkin yllättävää, sillä luulisi, että nyt sitä sanottavaa pitäisi olla. On vain jotenkin niin "tyhjä" olo, että ei oikein jaksaisi saada itsestään enää mitään irti. Viimeinen harjoittelu on takana ja jotenkin ajattelin, että se tuntuisi riemulliselta, mutta ehkä siinä on niin suuri ripaus myös haikeutta mukana, ettei oikein osaa riemuitakaan.

Harjoittelun viimeinen osio oli tipu-tarinan loppuun vienti ja vesivärimaalaus. Koin, että tarina oli opettavainen ja lapset muistivat yllättävän hyvin vielä loppuviikostakin, mistä väreistä vihreä muodostuu. Olen vakuuttunut siitä, että tarinan ja kokemuksellisten menetelmien kautta erityislapsetkin saavat toisenlaisen tavan oppia asioita. Parille lapselle asia oli edelleen vaikea, mutta se osoittaa vain sen, että heille hahmottaminen ylipäätään on vaikeaa, mutta pitkäjänteisellä työllä oppimista varmasti tapahtuu.

Harjoittelu tuntui toisaalta näin jälkeenpäin aika pitkältä, kun tuntui, että oli päässyt aika hyvin sisälle erityisopettajan toimintatapoihin tässä ryhmässä. Toisaalta harjoittelu tuntui aivan liian lyhyeltä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä oman työn vaikutus paremmin. Tämä pieni ripaus ei kuitenkaan antanut vielä kovin selvää kuvaa miten omat periaatteet käytännössä toimivat.  No ehkä siinä on se pieni kipinä, joka johdattaa tekemään erityisopettajan tärkeää työtä tulevaisuudessa.

Kokonaisuudessaan harjoitteluista jäi sellainen olo, että niissä opin todella paljon. Valitsin mielestäni sopivat harjoittelupaikat, sillä ne olivat toisistaan hyvin poikkeavat ja antoivat kuvan siitä miten erilaista erityisopettajan työ voi ollakaan. Monet lapsista jäi mieleenpainuviksi ja erityisesti muistelen niitä monivammaisia lapsia, joita tapasin toisessa harjoittelussa. Hyvin iloinen olen siitä, että omassa itsessäni olen huomannut muutoksen, joka on jotain sellaista jota olen kaivannut. Ensinnäkin olen saanut lisää innostusta työhön lasten kanssa. Olen oppinut nöyryyttä siitä, miten vähän vielä tiedänkään asioista ja lopuksi olen saanut hyvin arvokasta oppia erilaisuuden hyväksymisestä ja luonnollisesta, empaattisesta ja rakentavasta suhtautumisesta erilaisiin lapsiin. En tosin koskaan ole kokenut itseäni erityisen rasistisena, mutta aina voi tuntea itsessään kehittymistä suvaitsevaisuuden puoleen.

Päällimmäisenä koko opiskelun jälkeen on tunne, että haluan tietää lisää. Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja niin myös tämän asian suhteen. Vaikka tämä on ollut välillä aika raskastakin, on myös onnistumisen tunteet tuoneet sellaista tyydytystä, että haluaisi edelleen jatkaa tiedon hankkimista. Hakupaperit yhteen koulutukseen on jo laitettu, ehkäpä laitan toiseenkin.....

Opiskeluaika tuntuu nyt aika lyhyeltä ja silti siihen on mahtunut todella paljon kaikenlaista. Olen saanut uuden ystävän, uusia tuttavia ja uusia kokemuksia uudesta paikkakunnasta. Olen saanut omalle elämälle irtiottoja ja aikaa itselle. Olen oppinut suhtautumaan omaan elämääni kriittisemmin ja asettamaan itselleni selkeämpiä tavoitteita. Olen oppinut jakamaan aikaani perheen, työn ja opiskelun suhteen ja oppinut ottamaan itseäni niskasta kiinni silloin kun siihen on ollut tarvetta. Olen saanut eväitä työhöni enemmän kuin osasin odottaa ja silti odotan innolla saavani lisää. Ehkä olen saanut sisääni rauhaa, jota erityisopettajalla tulisi mielestäni olla. Rauhaa ja rakkautta lapsia kohtaan.

Millainen erityisopettaja minusta on tämän vuoden aikana kasvanut? Kirjoitin silloin kun hain elto-koulutukseen seuraavaa:

Ensimmäinen asia, mikä mieleeni tulee

Tässä harjoittelussa on korostunut kahtiajakoisuus. Toisaalta jatkuvan arvioinnin periaate suhteessa lapsiin ja toisaalta tiukka struktuuri. Edelleen arvostan jatkuvan arvioinnin tarpeellisuutta ja koen, että siinä yleisesti ottaen on paljon petrattavaa. Myös hyvän struktuurin luominen on mielestäni tärkeää, mutta siinä pitää huomioida myös lasten kuunteleminen. Olen edelleen sitä mieltä, että pieni höllennys lasten kanssa voisi toimia, sillä tässä harjoittelupaikassa tuntuu tiukka kuri olevan struktuurin olennaisimpia elementtejä. Välillä tulee olo, että lapset ovat kuin robotteja, joiden sallitaan puhua vain silloin kun aikuiset antavat siihen luvan ja silloinkin hillitysti ja turhia löpisemättä. Kyseessä on kuitenkin kielihäiriöisten ryhmä.

Tavoitteenani tälle harjoittelulle oli valmistella draamallinen kokonaisuus, jossa otetaan huomioon motoriikka ja kielelliset osa-alueet. Tutustuin lapsiin sekä havainnoimalla että tutustumalla heidän opetussuunnitelmiinsa. Näiden havaintojen pohjalta totesin, että lapset tarvitsevat tukea kehonhallinnassa (esim. tasapainossa) ja lisäksi kielellisellä alueella puheen lisäksi myös ymmärtämisen puolella oli vaikeuksia. Valmistelin draamallisen kokonaisuuden, jossa otin huomioon näitä eri vaikeuksia.

Kokonaisuus käsittää kolme osiota kolmelle eri päivälle. Pohjana on itse kirjoittamani tarina pienestä tipusta, jolla on tärkeä tehtävä auttaa kevään heräämisessä. Ensimmäinen kokonaisuus sisältää lasten tanssin aineksia, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti kehonhallintaan. Siinä lähdetään liikkeelle pienestä munasta, josta pikku hiljaa kuoriutuu pieni tipu. Liikkeessä eriytetään eri kehonosia ja harjoitetaan tasapainoa sekä liikkeen avulla ilmaisua. Toteutin kokonaisuuden jumppasalissa puolella ryhmällä kerrallaan.

Toteutus toimi hyvin, sillä olin yllättynyt kuinka hyvin eläytyivät erityisesti ne lapset, joilla on kielellisessä tuottamisessa vaikeuksia. He nauttivat liikkeen tuomasta ilmaisuvoimasta ja näki että se oli heille oivallinen tapa ilmaista itseään. Vaikka heillä oli vaikeuksia kehonhallinnassa, näki, että se ei heitä estänyt niin paljon ilmaisemaan itseään kuin puhuminen. Olin hyvin tyytyväinen, sillä halusin hakea tällä menetelmällä niitä keinoja millä lapsi voisi kokea tyydytystä omasta ilmaisustaan, kun puhe on vajavaista.

Toinen osio oli enemmän draamaa sisältävä kokonaisuus. Siinä haettiin enemmän sekä kehon että ilmaisun yhdistämistä myös puheeseen. Aluksi lähdettiin liikkeelle pelkästä kehollisesta ilmaisusta ja siinä lapset selvästi nauttivatkin. Tehtiin erilaisia "sekuntipatsaita". Sitten mentiin ryhmiin, joissa tavoitteena oli myös yhteistoiminnallisuuden kehittäminen. Lapsilla oli vaikeuksia sopia yhteisistä toimintatavoista, mutta oli hyvä ottaa harjoitus, jossa jokainen joutui laittamaan itseään jollakin tavalla likoon. Loppujen lopuksi syntyi neljä pientä näytelmää, jossa jokaisella lapsella oli rooli ja vuorosanoja. Ja kaikki esiintyivät ja olivat iloisia uskalluksestaan.

Nämä kaksi osiota ovat takana ja edessä on huomenna vielä viimeinen osio, jossa on tarkoitus saattaa tarina loppuun ja käyttää maalaamista viimeisenä ilmaisun keinona. On mielenkiintoista nähdä mitä siinä tulee esiin. Olen voimakkaasti sitä mieltä, että taidekasvatuksen kautta voidaan tukea lapsia, olipa heillä millaisia vaikeuksia tahansa. Mielestäni aikaisemmista opinnoistani taidekasvatuksen saralla on ollut todella paljon hyötyä ja tulee olemaankin myös erityisopetuksen puolella. On hyvä tiedostaa lapsen vaikeudet ja käyttää taidekasvatusta sovellettuna erilaisiin erityiskasvatuksen menetelmiin yhdessä lapsen tukemiseksi.

Vielä on pari päivää harjoittelua jäljellä ja sitten alkaa tämä erikoistumisen kokonaisuus olla takana. Aion vielä kirjoittaa viimeiset tunnelmat ensi viikolla ja sitten on aika päättää tämä opiskelun aikainen blogi.  

 

Toiseksi viimeinen lähiopetusjakso ja samalla viimeinen tentti takana. Viimeinen harjoittelujakso on myöskin menossa, joten loppusuora on todellakin menossa. Pääsiäinen meni lopputyötä tehdessä ja viimeinen essee valmistui siinä samassa. HUH HUH! Kyllä huomaa, että alkaa pieni väsymys painaa, mutta mukavalta tuntuu, kun on saanut kuitenkin kaiken tehtyä. Tänään tuli viimeisen tentin tuloskin, joten siinäkään ei ole enää jännitettävää kun läpi meni.

Ajatukset tämän viimeisen harjoittelun ensimmäisellä viikolla on hieman ristiriitaiset. Ohjaaja on todella pitkän linjan elto ja hänellä on todella varma ote työstään. Hänellä on vahva kokemus ja hän tuntuu tietävän erittäin paljon. Olen hänen kanssaan samaa mieltä monesta asiasta ja erityisesti toiminnan struktuuri toimii mainiosti. Mutta: hänen tiukkuutensa lapsia kohtaan on mielestäni liian voimakasta. Ymmärrän, että erityislapset vaativat tiukkaa otetta, mutta mielestäni hän on liian tiukka. Esimerkiksi ruoan maistamisen suhteen lapset ovat aika tiukoilla. Myös kaikenlainen kovaäänisempi puhe on täysin kiellettyä.