Tähän päivään kulminoitui jotenkin koko tämän harjoittelun aikana mielestäni olennaisimmiksi asioiksi nousseet teemat. Aamupäivällä vedin kolme kili-ryhmää, joissa kaikissa oli useita erityislapsia. Kokemus oli mielenkiintoinen. Ensinnäkin en ole koko syksynä varsinaisesti vetänyt lapsiryhmää, joten se oli pitkästä aikaa taas mukavaa. Toiseksi oli jännittävää kokeilla jotakin uutta. En ollut aikaisemmin vetänyt kili-ryhmää kun en ollut siitä edes tiennyt. Kummallista oli todeta se, että pitkästä aikaa jotenkin jännitti lapsiryhmän vetämistä. Varmasti se vaikutti, että tiesi lapsista hyvin vähän etukäteen eikä varsinkaan ollut nähnyt heitä aiemmin. Kolmanneksi jouduin ensimmäistä kertaa lto-opiskelujen jälkeen jonkin toisen henkilön arvoitavaksi. 

Näiden ryhmien vetämisestä päällimmäiseksi jäi mieleen se, että pääasiallisesti onnistuin ihan hyvin. Sain hyvän kontaktin lapsiin ja he tuntuivat viihtyvän ihan hyvin. Myöhemmin päivällä kuulin ajatuksen, että jos toiminta on ollut sellaista että se saa lasten silmät tuikkimaan on se ollut oikeaa toimintaa. Tämän aamupäivän toiminnassa sain monen lapsen silmät tuikkimaan, joten ei kai se ihan pieleen mennyt. Vaikka onnistuin monessa suhteessa hyvin, paljon jäi vielä kehitettävää. Ainakin suunnittelin tuokiot aivan liian pitkiksi. Olisin voinut tiivistää toimintaa vielä paljon enemmän, mutta jotenkin en huomannut kellon kulkua. Teen varmaan niin \"täysillä\" työtä, että aika kuluu siivillä. Joissakin pienissä yksityiskohdissa olisin voinut toimia toisin, mutta niitä tulee aina eteen ja onneksi yritän kuitenkin oppia omista virheistäni. Johtopäätös oli tästä toiminnan vetämisestä, että hyvin olennaista on kuvien käyttö. Ne palvelevat sekä itseä että lapsiryhmää ja siina samalla yksittäistä lasta. Miten helppoa toimintaa onkaan vetää kun kuvat ovat käytössä, kun ei itsekään tarvitse koko ajan muistella minkä asian olin ajatellut ottaa seuraavaksi. Saati sitten lapsille miten helpottavaa on kun ei tarvitse arvailla mitä seuraavaksi tapahtuu.

Iltapäivän anti painottui erityislastentarhanopettajan ammatillisuuteen. Olin mukana palaverissa, jossa käsiteltiin erityislastentarhanopettajan työtä. Tilaisuudessa oli mukana päivähoidon psykologi, erityispäiväkotien johtajat sekä eltot ja keltot. Aluksi erään päiväkodin johtaja ja elto esittelivät miten heidän päiväkodissaan alkoi relto - toiminta aivan oman pohdinnan kautta. Mielenkiintoista oli kuulla prosessista ja varsinkin tässä vaiheessa kun ollaan päästy siihen, että puhutaan varhaisen tuen hankkeesta. Tähän saakka reltoa on käytetty tukena erityislapsille ja samalla konsultointiapuna eri ryhmien työntekijöille. Nyt aiotaan kuitenkin painottaa tiiviimmin päiväkodin henkilökunnan kouluttamiseen, jotta he voisivat myös paljon itse antaa lapselle tukea. Keskustelimme ns. kuntouttavasta arjesta eli siitä miten jokainen työntekijä voi omilla toimillaan auttaa lapsia tavallisessa arjessa.  Tavoitteena on  että  päiväkoti tehdään lapselle sopivaksi eikä työntekijät vain vaadi \"sopivia\" lapsia.

Keskustelimme myös perheiden tukemisesta ja esille nousi perhekoulu  sekä neuvolan ja päiväkodin yhteistyö. Totesimme, että usein yhteistyön esteenä on vanhempien haluttomuus tuoda tietoa lapsesta puolin ja toisin. Tavoitteena olisi että päivähoidon työntekijät oppisivat sekä kysymään vanhemmilta enemmän että muistamaan toisaalta myös että vanhemmilla on myös oikeus olla tuomatta tietoa.

Päivän keskustelun johtopäätöksenä on itselleni se, että paljon on työtä vielä siinä miten muutetaan päivähoitohenkilöstön asenteita lasta tukevampaan suuntaan. Siinä hyvin isossa asemassa ovat päiväkodinjohtajien lisäksi myös keltot. Ei riitä että he tuovat apua lapsille toteuttamalla vuorovaikutusleikkejä tai kili-ryhmiä tai konsultoivat työntekijöitä vaan iso rooli on myös siinä kuinka he omalta osaltaan auttavat työntekijöitä muutamaan asenteitaan muutosten hyväksymisen suuntaan kohti kuntouttavaa arkea. Yhtenä mallina voisi pitää Päivi Pihlajan kontekstianalyysiä.