Sain viime viikolla aloitettua vihdoin haastattelutehtävien tekemisen. Haastattelin yhtä äitiä ja psykologia. Tehtävänä oli kuvailla molempien haastattelujen kulkua ja pohtia yhteisymmärryksen ja mahdollisten karikoiden syntymistä. Tehtävä oli mielenkiintoinen ja satuin valitsemaan vähän sattumalta haastateltavaksi  kiinnostavan perheen. Perheessä on kaksi lasta, joista toinen on hiljattain saanut dignoosin: autismi. Äiti oli suorastaan shokissa saatuaan tiedon tästä diagnoosista ja on edelleen sitä mieltä, että diagnoosi on väärä. Hän siis elää kieltämisen vaihetta. Koin jotenkin sympatiaa äitiä kohtaan, koska itselläni on samansuuntaisia kokemuksia. Vaikka onkin ollut "ammatti-ihminen" ja tietää miten hyväksymisen portaat etenee niin silti oli häkellyttävää huomata itsessään esim. kieltämisen vaihe kun oma lapsi sai diagnoosin. Olin toisaalta tietysti myös helpottunut, kun saatoin siirtää omat pelot huonosta kasvatuksesta ADHD:n piikkiin.

Autismi diagnoosina on ymmärrettävästi hieman vakavampi juttu. Tähän asti perhe on kuvitellut että heidän lapsellaan on "vain" kontaktihäiriö ja nyt eteen tulee sana autismi. Sillä sanalla on aika vakava kaiku. Ikäänkuin lapsi olisikin joku muu kuin miksi sen on aina kuvitellut. Lohdutin äitiä, että nyt voimme löytää paremmin niitä keinoja millä voimme tukea lapsen kehitystä ja erityisesti hyvinvointia. Lapsi tarvitsee paljon tukea ja asettaa paljon haasteita ympäröivälle maailmalle. Jo yhteisen kielen puuttuminen tuottaa vaikeuksia. Nyt kuitenkin voimme yhdessä luoda niitä tukimalleja, jotka auttavat meitä löytämään yhteisen kielen lapsen kanssa ja sitä kautta myös auttaa lasta kertomaan omista ajatuksistaan ja tunteistaan.

Tällä viikolla tämä lapsi on ollut siis paljon ajatuksissa. Ongelmana on ollut äidin kieltämisen lisäksi se, miten saada työtoverit uskomaan, että esim. kuvien käyttö on tarpeellista. He eivät oikein osaa tarttua asiaan: ihan kuin he odottaisivat, että joku heidän puolestaan asettaa kuvat paikoilleen. No ajan kanssa tämä asia varmasti menee eteenpäin. Täytyy yrittää jaksaa itse olla aktiivinen asian suhteen.

Sain siis tänään tehtyä raportin näistä haastatteluista. Oli aika hankalaa saada kirjoitettua ajatukset järkevään muotoon, kun ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään opiskeluraporttia. Olisi ollut paljon helpompaa vaan kertoa niistä ajatuksista. Sama on tämän kirjoittamisen kanssa. Ajatukset risteilee niin moneen suuntaan, että välillä tuntuu ettei punaista  lankaa olekaan.  No otsikossa  lukee  tenttiin lukua. Olen tosiaan saanut sitäkin tehtyä.  Tentti on parin päivän päästä  ja  suoraan sanottuna  kirja ei  vaikuta  mitenkään  erityisen  mielenkiintoiselta.  Siinä  käsitellään  poikkeavuuden  historiaa  ja  medikalisaatiota  amerikkalaisesta näkökulmasta. On se kyllä kummallista miten tietynlainen amerikkalaisuus paistaa aina läpi.  No en ala nyt kyllä siitä sen kummemmin kirjoittamaan.... ehkä on viisainta vaan palata kirjan ääreen.