Viimeinen puristus tuntuu jotenkin vallan vaikealta. Se on jotenkin yllättävää, sillä luulisi, että nyt sitä sanottavaa pitäisi olla. On vain jotenkin niin "tyhjä" olo, että ei oikein jaksaisi saada itsestään enää mitään irti. Viimeinen harjoittelu on takana ja jotenkin ajattelin, että se tuntuisi riemulliselta, mutta ehkä siinä on niin suuri ripaus myös haikeutta mukana, ettei oikein osaa riemuitakaan.

Harjoittelun viimeinen osio oli tipu-tarinan loppuun vienti ja vesivärimaalaus. Koin, että tarina oli opettavainen ja lapset muistivat yllättävän hyvin vielä loppuviikostakin, mistä väreistä vihreä muodostuu. Olen vakuuttunut siitä, että tarinan ja kokemuksellisten menetelmien kautta erityislapsetkin saavat toisenlaisen tavan oppia asioita. Parille lapselle asia oli edelleen vaikea, mutta se osoittaa vain sen, että heille hahmottaminen ylipäätään on vaikeaa, mutta pitkäjänteisellä työllä oppimista varmasti tapahtuu.

Harjoittelu tuntui toisaalta näin jälkeenpäin aika pitkältä, kun tuntui, että oli päässyt aika hyvin sisälle erityisopettajan toimintatapoihin tässä ryhmässä. Toisaalta harjoittelu tuntui aivan liian lyhyeltä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä oman työn vaikutus paremmin. Tämä pieni ripaus ei kuitenkaan antanut vielä kovin selvää kuvaa miten omat periaatteet käytännössä toimivat.  No ehkä siinä on se pieni kipinä, joka johdattaa tekemään erityisopettajan tärkeää työtä tulevaisuudessa.

Kokonaisuudessaan harjoitteluista jäi sellainen olo, että niissä opin todella paljon. Valitsin mielestäni sopivat harjoittelupaikat, sillä ne olivat toisistaan hyvin poikkeavat ja antoivat kuvan siitä miten erilaista erityisopettajan työ voi ollakaan. Monet lapsista jäi mieleenpainuviksi ja erityisesti muistelen niitä monivammaisia lapsia, joita tapasin toisessa harjoittelussa. Hyvin iloinen olen siitä, että omassa itsessäni olen huomannut muutoksen, joka on jotain sellaista jota olen kaivannut. Ensinnäkin olen saanut lisää innostusta työhön lasten kanssa. Olen oppinut nöyryyttä siitä, miten vähän vielä tiedänkään asioista ja lopuksi olen saanut hyvin arvokasta oppia erilaisuuden hyväksymisestä ja luonnollisesta, empaattisesta ja rakentavasta suhtautumisesta erilaisiin lapsiin. En tosin koskaan ole kokenut itseäni erityisen rasistisena, mutta aina voi tuntea itsessään kehittymistä suvaitsevaisuuden puoleen.

Päällimmäisenä koko opiskelun jälkeen on tunne, että haluan tietää lisää. Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja niin myös tämän asian suhteen. Vaikka tämä on ollut välillä aika raskastakin, on myös onnistumisen tunteet tuoneet sellaista tyydytystä, että haluaisi edelleen jatkaa tiedon hankkimista. Hakupaperit yhteen koulutukseen on jo laitettu, ehkäpä laitan toiseenkin.....

Opiskeluaika tuntuu nyt aika lyhyeltä ja silti siihen on mahtunut todella paljon kaikenlaista. Olen saanut uuden ystävän, uusia tuttavia ja uusia kokemuksia uudesta paikkakunnasta. Olen saanut omalle elämälle irtiottoja ja aikaa itselle. Olen oppinut suhtautumaan omaan elämääni kriittisemmin ja asettamaan itselleni selkeämpiä tavoitteita. Olen oppinut jakamaan aikaani perheen, työn ja opiskelun suhteen ja oppinut ottamaan itseäni niskasta kiinni silloin kun siihen on ollut tarvetta. Olen saanut eväitä työhöni enemmän kuin osasin odottaa ja silti odotan innolla saavani lisää. Ehkä olen saanut sisääni rauhaa, jota erityisopettajalla tulisi mielestäni olla. Rauhaa ja rakkautta lapsia kohtaan.

Millainen erityisopettaja minusta on tämän vuoden aikana kasvanut? Kirjoitin silloin kun hain elto-koulutukseen seuraavaa:

Ensimmäinen asia, mikä mieleeni tulee