Aikaa ehti vierähtää taas tovi ennenkuin sain itseni taas näille sivuille. Takana on kolmas lähiopetusjakso ja sen jälkeen fiilikset ovat varsin optimistiset. Jotenkin tuntuu nyt siltä ensimmäistä kertaa että ehkä tästä vuodesta sittenkin selviää kohtuullisen kunnialla. Sain selvennettyä harjoittelua. Kun alunperin tarkoituksena oli mennä viimeiseen harjoitteluun vasta toukokuussa niin jotenkin nyt tuntuu paljon paremmalta ajatukselta hoitaa harjoittelut alta pois ennen viimeistä lähiopetusjaksoa toukokuun alussa. Onneksi vielä sain harjoittelut järjestettyä toukokuulta maaliskuulle ja sitten vielä esimieskin oli myöntyväinen opintovapaaseen maalis-huhtikuulle.

Toinen tenttikin on takana ja kerrankin tentin jälkeen oli sellainen olo, että tiesi sen menneen hyvin. Luimme varsin ahkerasti huonetoverin kanssa ja mikä tärkeintä keskustelimme lukemastamme hyvin paljon. Tuntuu, että paras oppimisen tapa myös aikuisiällä on mahdollisimman kokonaisvaltainen oppiminen. Itselleni sopii parhaiten tapa, jossa ensin luen kirjan kohtuu huolella, sitten katselen sisällysluettelosta mitkä aiheet voisivat olla olennaisia ja lopuksi käyn aiheista keskustelua jonkun toisen kanssa. Silloin asiat jotenkin jäsentyvät ja vaikka ei ihan yksityiskohtaisesti asioita tietäisikään niin niistä jää jonkinlainen muistijälki aivoihin.

Joudumme tekemään erikoistyön opiskelun aikana. Olen pohtinut aika tavalla mikä voisi olla hyvä aihe työlle. Aluksi ajattelin tehdä työn yhteiskunnallisesta näkökulmasta eli haastatella kansanedustajia kuullakseni heidän näkemyksiään esim. inkluusiosta, mutta sitten päädyin kuitenkin tarkaavaisuushäiriöön. Tuntuu että siitä saisin eniten irti ja olen jo kuitenkin jonkin aikaa pohtinut asiaa näkökulmasta, johon aion paneutua erikoistyössäni. Olen nimittäin pohtinut kysymystä miten tarkaavaisuushäiriöisten lasten sisarukset kokevat vaikeudet, joita ADHD -lapsi tuo perheeseeen. Kysymyksen voisi asettaa myös miten ylipäätään "terveet" sisarukset kokevat vammaisuuden perheessään. Kysymys on ollut mielessä jo koko ajan kun olen seurannut omien lasten kehitystä. Olen huomannut omassa tyttäressäni monenlaisia tunteita ADHD -poikaani, siis omaa veljeään kohtaan. Esiin on tullut sääliä, empatiaa, häpeää, surua, vihaa ja jopa saman tyyppistä käyttäytymistä kuin veljellä hakiessa vanhempien huomiota. Samalla on myös hyvin paljon huolenpitoa ja rakkautta veljeä kohtaan. Miten lapsi onkaan kokenut kaiken tämän ristiriitaisuuden omassa mielessään? Tärkeää on ollut huomata häntä myös paljon kun toinen ottaa huomion pyytämättäkin.  Tästä aiheesta ei ole juurikaan tehty tutkimusta ja siksi onkin mielenkiintoista pureutua uuteen näkökulmaan. Täytyisi vaan alkaa miettiä teoriapohjaa ja tutkimuksen tekotapaa.