Edellisellä kerralla olin hieman ärtynyt luokanopettajien tökeröstä käytöksestä luennoilla. En silloin eritellyt mitä oli tapahtunut enkä aio nytkään ihmeemmin sitä kommentoida, sanonpahan vaan, että joillakin luokanopettajilla (en aio yleistää) on kummallinen tapa luulla, että lapsen elämä alkaa vasta silloin kun hän astuu koulun ovesta sisään. No onneksi itse kuitenkin ajattelen, että sitten se lapsen elämä vasta loppuu, kun se astuu koulun ovesta sisään.... VITSI VITSI!!! Ehkä tässä hieman huumoria tarvitaan että selviytyy hengissä tästä työn, opiskelun ja perhe-elämän symbioosista.

Olen hyvin ylpeä itsestäni tällä hetkellä siitä syystä, että olen saanut ensimmäisen lähiopetusjakson aikana annetut tehtävät oikeastaan tehtyä. Olen lähettänyt jopa ennakkoon ensimmäisen harjoittelun suunnitelmani, tosin en ole saanut siihen mitään kommenttia, mutta kaipa se täytyy tehdä sen mukaan mitä on suunnitellut.  Koska olen niin paljon saanut kirjallisia tehtäviä ja muutaman lukutehtävänkin tehtyä, en ole ehtinyt (ja jaksanut) tänne  kirjoittaa.

Pääasia on että tänään aloitin harjoittelun ja istuimme harjoittelun ohjaajani (kelto) kanssa koko päivän hänen toimistossaan ja kävimme läpi paljon asioita, mitkä liittyvät hänen työhönsä. Keskustelimme erityisen paljon tarkkaavaisuushäiriöisten lasten tukemisesta. Totesimme, että hyvin positiivista on tällä hetkellä kasvatusmaailmassa se näkökulma, että pyritään ymmärtämään lasten erilaisuutta eikä tuomita sitä niin voimakkaasti. Samalla myös yritetään löytää mahdollisimman paljon keinoja joilla pystytään tukemaan lapsia. Puhuimme paljon kuvien käytöstä, vuorovaikutusleikeistä, ja ns. KILI-tuokioista. Pohdimme myös, miksi pienryhmän käyttäminen on edelleen niin vaikeaa päiväkodeissa. Totesimme, että monesti päivähoitohenkilöstön asenteissa on puutteita siinä että työntekijän oma etu kuitenkin menee lasten edun edelle eikä olla valmiita muuttamaan pinttyneitä käytänteitä.

Saimme yhteistuumin aikaan myös yhden hyvin konkreettisen helpotuksen kelton työhön: keksin, että kuvakortteja voisi säilyttää taskullisissa valokuva-albumeissa. Sinne ne voisi laittaa aihepiireittäin ja silloin ne myös löytyisivät helposti. Yksinkertainen, mutta luultavasti varsin toimiva idea. Toinen konkreettinen ajatus syntyi kun pohdimme, miten kuvia saisi helposti käyttöön. Järkevää olisi ottaa digikameralla kuvia lapsen päivään liittyvistä tilanteista, jolloin lasta pystyisi ohjaamaan suoraan hänen elämäänsä liittyvillä kuvilla. Täytyy kuitenkin miettiä vielä kuinka se toimisi ja mitä kuvia kannattaisi ottaa. Ohjaaja ehdotti, että tässä olisi yksi konkreettinen työ, joka olisi harjoittelun tulos. Sitä paitsi siitä voisi olla jatkossa hyötyä lapsen tukemisessa.

Sain tänään myös muutaman hyödyllisen nettisivun osoitteen. Laitan ne myös tähän, jos niistä olisi vaikka lukijallekin hyötyä: kehitysvammaliitto, Neure-oppimateriaalit, papunet, ehkä lisää sivuja myöhemmin. Paljon asiaa mahtui yhteen päivään, toivottavasti saan kaikki jotenkin jäsenneltyäkin.